tiistai 3. tammikuuta 2012

Kesäkonffa (osa 2/3: liikenneonnettomuus)

Sieltä meiän majapaikasta, Mäntästä, oli siis jotain parikyt kilsaa konffaan. Kuljimme Helin, äidin ja tyttöjen kanssa kahdella autolla, koska äiti ja tytöt lähtivät aina iltaisin ennen Helii ja mua nukkumaan.

Yhtenä aamuna sit tytöt matkas Helin kyydissä ja mä äidin. Leppoisa kesäaamu, tienvarsilla metsää ja järvimaisemaa.

No. Pienillä maanteillähän tapaa aina välillä lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Ok. Niiden kohdalla on tapana ajaa vähän ulommas tien reunasta, että jää pieni hajurako auton ja ihmisen välille. Yhes vaihees meidän edessä tienvierustaa pyöräili mies, selkä meiän autoon päin.

Ajettiin 80 km/h sen miehen yli.











Jarrutusjäljet


Piirsin tälläsen kartan tapahtuneesta. Punanen laini on pyöräilijan reitti (katkoviivainen toivottu reitti)



Voin sanoo, että ei oo kiva, tunne kun pyöräilijä lähestyy, lähestyy ja lähestyy auton tuulilasia. Se näky vanhan miehen paiskautumisesta konepellille kummitteli mun mielessä tosi pitkään. Se oli ka-ma-laa.

Se mies niinku kaars suoraan meiän auton eteen semmoselta pysäkiltä! Suoraan!!! Ei kattonu yhtään tuleeks autoja! Ei saa kääntyä paluumatkalle ilman että kattoo tuleeko autoja!!!

Kaikki tapahtui jotenki tosi nopeesti. Äiti yritti välttää törmäyksen ajamalla vastaantulijan kaistalle, mutta se pappa vaan jatkoi polkemistaan. Törmäys. Pysäytys. "Jeesus auta!" Mä nappaan kännykkäni laukusta ja sännätään autosta ulos katsomaan uhria.











Onneks se mies selvis vähällä! Sen otsaan tuli verta vuotava patti, mutta se nousi sielt maasta suht ketterästi, mun pienellä avustuksella. Pidin sitä käsikynkästä kii, ettei se vaa ois horjahtanu ojaan tai hoiperrellu tielle ja pyyhin verinoron pois sen kasvoilta. Kiitos Herralle se ei kuollu!!!!

Siihen onnettomuuspaikalle pysähtyi vastakkaisesta suunnasta tullut auto. Tiellä ei ollut paljon autoilijoita, mutta hän jäi ohjaamaan liikennettä siksi aikaa että saatiin raahattua itsemme pois edestä. Onneks sitä toista kaistaa ei tullut kukaan SILLON, ku me kaarrettiin autollamme sille väärälle puolelle. :S Se pysähtynyt autoilija neuvoi hätäkeskusihmiselle, jonka kanssa mä parhaillaan juttelin puhelimessa, meiän tarkan olinpaikan, ku mä en osannut sanoo muuta, ku ett oltiin ajettu miehen yli jossain Mäntän ja Keuruun välillä.



Pappa tarkastamassa fillarinsa kuntoa.


Heli ja tytöt ajoivat paikalle omalla autollaan vähän ajan päästä. He pysähtyivät siihen levennykseen, mistä pappa oli lähtenyt kaartamaan meiän eteen. Mahtoi olla aikamoinen fiilis nähä meiän auto pysähtyneenä tienposkeen ja meiän seisoskelemassa sen äärellä... Heli tuli meiän luo, mut Rebe ja Noomi jätettiin autoonsa istumaan. Mä kävin jossain vaiheessa ambulanssia oottaessamme jututtamassa tyttöjä. Kerroin heille vähän kaunistellun totuuden tapahtuneesta: "Tönäisimme autolla pyöräilijää ja sille tuli patti päähän, mutta ei mitään hätää." Tytöille tuskin jäi mitään traumoja siitä, miten mummo ja täti ajavat autolla ihmisten yli.



Mua niin huvitti miehen fillarissa ollut Koffin mainos: "Ilman autoa olisin jo pitkällä". TODELLAKIN! :D


Ambulanssi ja poliisiauto tulivat vähän ajan päästä. Äitiä, mua ja miestä jututettiin ja poliisi mm. mittas asfaltista meiän auton jarrutusjäljen selvittääkseen meillä olleen vauhdin törmäystä ennen. Olin ennen apujoukkojen tuloa pysynyt ihan rauhallisena, mut sit ku se ambulanssitäti kysyi mun fiiliksiä, rupes itkettää ihan kamalasti. Säikähdys purkautui ja tuntu jotenki tosi lapselliselta itkeä, ku enhän MÄ ollu joutunu auton yliajamaksi vaan se mies.

Halasin sitä pappaa ennen ku se lähti (ihan hyvillä mielin) ambulanssin mukana. Fillari heitettiin ojaan odottamaan noutajaa ja me lähettiin jatkamaan matkaa kohti konffaa. Vielä töissäkin oli itku herkässä, ja sanoinkin työkavereilleni kertovani syyn siihen tuokion päästä, sit ku olisin rauhottunut tarpeeks.

Tuli muuten aikamoinen törmäämisenpelko. Ennen mulla ei oo ollu mitään ongelmii autossa mitä tulee vastaantuleviin esim. rekka-autoihin, mut nykyään mua pelottaa tyyliin kaikki vastaantulevat autot. :( Ja varsinkin tienvierustaa ajavat pyöräilijät...



Klommo


Poliisit soitti äitille parin viikon päästä onnettomuudesta. He tiedustelivat, haluaako äiti nostaa syytteen pappaa vastaan, kun tämä oli holtittomalla pyöräilyllään aiheuttanut meiän autoon klommon. Ei haluttu! Pääasia oli se, että pappa selvisi hengissä!


Otin sen papan pyörästä kadulle hajonneen matkamittarin mukaani onnettomuuspaikalta. Voi jehna: Pappa kertoi, että tänä kesänä olisi tullut fillarilla 5000 kilometriä täyteen...


Poliisi soitti kuukauden päästä vielä UUDESTAAN, ett eikö todellakaan haluta nostaa syytettä. No ei haluta! Lähete silmälääkäriin korkeintaan. :D

6 kommenttia:

Issu kirjoitti...

Yksi tuttu aikanaan kiilasi täysperävaunun ojaan vastaavanlaisen tapahtumaketjun päätteeksi... Sillä kertaa ei onneksi tullut osumaa.

Heli kirjoitti...

Mä olin jo unohtanut sen Koffin tarran :D! Todella loistava kuvakulma sun ottamassa fotossa.

Juu, oli tosi kamala tunne nähdä teidät siellä tienreunassa! Varsinkin, kun mulle oli jostain syystä muutamaa minuuttia aiemmin tullut sellainen ajatus mieleen, että olispa kamalaa nähdä teidän auto tienvieressä ja jotain tapahtuneen. Pienen rukouksen kerkisin miettiä ja hetken päästä te jo olitte siellä :/. Onneksi näin heti, että te seisoskelitte siinä auton vieressä.

Nynni kirjoitti...

hui kamala!!! Vaikka itekki tykkään nykyään tosi paljon pyöräillä, nii miiuta aina kauhistuttaa "kokeneiden" pyöräilijöiden tavat..Että "kyllä se auto aina väistää!" Onneks ei käyny pahemmin!

Paula kirjoitti...

Olipas onni onnettomuudessa, ettei tosiaan samaan aikaan ollut muuta moottoriliikennettä siinä kohdalla.

Se, että sait jo jonkin verran itkettyä heti siinä onnettomuuspaikalla, oli hyvä asia; se poisti suurimman trauman kokemuksen. Nyt sun kannattaa vaan puhua ja kirjoittaa (tai piirtää tai laulaa tai ihan mitä tahansa) se tapaus itsestäsi ulos aina kun siltä tuntuu.

Yhden tuttavaperheen ala-asteikäiset pojat löysivät joen rannasta hukkuneen. Tottakai pojat halusivat siitä puhua. Mutta heidän ei annettu puhua, koska vanhemmat kuvittelivat puhumisen vain lisäävän traumoja. Voi kuinka väärässä olivatkaan. Pojilla alkoi olla univaikeuksia ja painajaisia, ja vasta kun asia selvisi kouluterveydenhoitajalle, pojat pääsivät terapiaan. Tuskin terapiaa olisi tarvittu, jos heitä ei olisi pakotettu patoamaan tunteensa.

Se kyllä ihmetyttää, miten pappa jolla tavoitteena ajaa 5000 kilometriä kesässä, käyttäytyy tiellä tuolla tavalla. Luulisi olevan jo selkäytimessä katsoa aina taakseen suuntaa muuttaessaan.

Raakki kirjoitti...

Onni onnettomuudessa, että noin vähillä vaurioilla selvisi kumpikin osapuoli.

On muuten sattunut aika lähellä syntymäkotiani.

Metsän tähtiin kirjoitti...

Heli: ehkä sun rukouskin auttoi ettei pahemmin käynyt. Mulle tuli kerran vanhempien kyydissä olo että pitää rukoilla ja aloin rukoilemaan että herra varjele meitä, en muista enää mikä laulu oli mut nuo sanat siinä oli. Ja kohta moottoritiellä oli hirvi jonka isä oli "nähnyt" hetki(muutama minuutti ennen kuin oltiin paikalla) aiemmin että jotain on tiellä-eli siellä makasi hirvi ja oltais menty päin 120km/h jos ei olis tullut isälle varoitusta hetki aiemmin. (Lehdestä luin että vähän myöhemmin sen jälkeen joku törmäsi siihen hirveen)

Hanna: hurja postaus, mut onneks ei pahemmin käynyt!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...